maanantai 18. kesäkuuta 2018

Hei pimeä puoleni


"Väärät valinnat pohjalle mut pudottaa,
vaikeit aikoi ja haluisin ne unohtaa,
mut ne seuraa vierellä ja muistuttaa,
ettei mun pidä koskaan luovuttaa."


Istun sun kanssa käsi kädessä. Sä pidät tiukasti kiinni, vaikka mä haluaisin päästää irti. Olit hetken aikaa poissa. Ja kyllä, olin silloin onnellisempi, kuin koskaan. Sit sä tulit jostain takas ja nyt mä vaan huudan:"Jätä mut oikeesti rauhaan, suksi vittuun!" Mut ei, sä et mene. Sä oot siinä edelleen ja pidät mua kädestä. Sit sä viet mut ajatusmatkalle, sinne pimeeseen paskaan mistä yritän vaan kokoajan nousta ylös. Tuntuu, etten saa henkee. Voisitko sä oikeesti jo mennä.

No sukelletaan sitten. Syvemmälle, syvemmälle. Niin sairaan syvälle, kun mielessä vaan voi mennä syvellä. Jollain sairaalla tapaa tää oli ennen jopa nautinnollista, nyt tää on enää vaan sairaan pelottavaa. Miten mä edes olen joskus pystynyt ajattelemaan et tää olis jotenkin hyvää ja oikein mulle. Eihän tällänen sairasmieli voi olla oikein kenellekään. Vai voiko? Entä jos oonki ansainnut nää kaikki sairaat ajatukset joita tunnen itseäni kohtaan. 

Oisko vaan helpompi luovuttaa ja palata siihen vanhaan elämään. Siihen elämään missä sun kanssa elin monta vuotta. Se elämä jossa mä hakkaan päätä seinään, vedän paikat ku paikat verillä ihan vaan siks ku on niin saatanan paha olla koko ajan. Se elämä jossa mä sairaalla tavalla nautin, kun veri valuu mun rannetta pitkin. Mikä siinä sillon olikaan niin vitun kaunista? Mikä siinä koko viiltojen vedossa oli sillon niin turvallista ja ihanaa? Sairasta. Miten sellanen edes voi olla ihanaa? 

Nyt oon taas siinä tilassa, että istun sängyllä silmät kyynelistä märkänä. Pitkästä aikaa mä edes menen vessaan, otan sieltä höylän. Tuun sen kanssa takasin sängylle ja jatkan musiikin kuuntelemista. Mä pidän sitä terää mun ranteella, teen sillä niin säälittävän pienen viillon, että ihan vituttaa. Mitä sä, mun pimeä puoleni ajattelet:"Ei toi riitä, tee enemmän, tee syvemmin. Tee niin, että siitä jäis edes kunnolliset jäljet. Toi on vaan säälittävän näköstä. Niinku joku kissan raapasu."

Mut nyt se olen minä, etkä sinä joka päättää. Ja mä päätän heittää sen terän pois mun kädestä ja lopettaa. Jatkan itkemistä ja sen sairaan musiikin kuuntelemista joka ylipäätään vetää mun mieltä lähemmäks sua, pimeä puoleni. Miksi edes olet olemassa? Miksi edes olet kanssani? En minä halua olla enää kanssasi, tuskin olen koskaan oikeasti edes halunnut. Pitääkö mun vaan hyväksyä, että sä olet jollain vitun sairaalla tavalla osa mua? Toivon silti suuresti, ettei näin olisi.

Sinä pimeä puoleni. Olet kulkenut kanssani monia monia vuosia, tehden minusta sairaan ja yhä sairaamman. Tiedätkö, kuinka pelottavaa on kulkea tätä matkaa sinun sairaiden ajatusten kanssa. Miksi puhun sinusta, enkä meistä? Koska en todellakaan koe olevani sinä. Enkä todellakaan koe, että sinä jotenkin kuuluisit minuun. Enhän lapsenakaan omannut sinun sairaita ajatuksiasi. Kyllä, kuvaan sinua yhtenä persoonana joka ei todellakaan kuuluisi minuun. Sinä sairas paska! Milloin kuulet huutoni ja jätät mut rauhaan?!

Kun mun mieli tekee matkan sinne pimeeseen huoneeseen joka on lukkojen takana. Sieltä pois pääsy on todella vaikeaa. Ja toisinaan on hetkiä, kun jopa haluaisin jäädä sinne. 


lauantai 24. helmikuuta 2018

Missä oon nyt



Mut oikeesti vaan viinassa ja jossain paskas
Mut siitä puhuminen ei oo viisasta
Tajusin et koko ajan kuljen unissani

Siitä on kauan, istun yksin. Kerrankin, todella olen yksin. Mitä eniten pelkäsin, mennessäni pimeeän ajattelin:” Kun lähden tuonne, palaanko takaisin tai onko vastassani valo. Se valo jota me kaikki täällä kai etsitään.

Olin yksin, pelkäsin. Se ei tuntunut normaalille, se ei tuntunut hyvälle. Tuntui kuin joku, muttet tiedä kuka. Repisi sinusta irti, sen kaikkein rakkaiman ja kallisarvoisiman muiston. Se vain tulisi ja ottaisi sen pois. Ilman sana: ”kyllä”.

Silloin jäljelle ei jää mitään. Ei toivoa elämästä jolloin olisi uskoa elämään, rakkautteen. Ilman rakkautta, ei ole elämään. Ja ilman elämää, on vain paikka josta kukaan ei oikeasti tiedä. Ei meillä ole valtuutta ja viisautta, että tietäisimme kuka joutuu helvettiin, kenelle aukeaa rauhan portit taivaaseen, kuka jää toiseen todellisuuteen elämään varjona ihmisten rinnalla. Ja kuka on se, kenelle koittaa pimeys, tyhjä tila jossa  ei ole mitään tai ketään, ei edes itse häntä joka sinne joutuu.

Olen pitkään pohtinut, mikä oikein mikä väärin. Mikä väärin ja oikein muille ja mikä vain minulle itselleni. Pohtiminen alkaa väsyttää ja tuntua turhalta, koska en todellakaan tiedä vastausta. 

Päätin kuitenkin, etten lakkaa pohtimasta. Uskon ja toivon, että löydän vielä vastauksen. Löydän myös sen oikean tien mitä kulkea. Mitä juuri minun tulisi kulkea, eikä kenenkään muun.


Miks tänne synnytiin? Miks tänne tultiin? Mitä tääl pitäis tehtä? Ja miksi? Miksi täältä kuuluu lähteä? Miks se on se isoin asia mitä täällä pelätään? Nää kysymykset kai turhii,  näihi vastaus tuskin, koskaan tullaan löytämään. Mut toivoa kai aina saa.


tiistai 5. syyskuuta 2017

New morning, new chance

" Nukkunut en mä lain,
silti haaveissain kuljit"

Kesä meni siivellä. Kaiken piti olla kaunista ja mahtavaa. Tarina hajosi kuin palapeli. En kokoa sitä enään uudelleen. Mä aloitan uuden elämän ja rakennan itseni uudelleen. Helppo tästä ei tule, mutta voimalla mä teen sen ja pystyn tähän. Joskus on fiilis et tekis mieli huutaa ja pitkää kaikki ulos mun päästä, mut en voi tehdä niin hetkessä. 

Tänään oon hereillä ja unessa, mutta se ei haittaa. Nothing is nothing. Mä matkaan läpi usvaisen kaupungin, tunnen tuoksun tutun? Ja paskat. Mitä mä taas selitän. En tiedä oikein itsekään. Mua lagittaa, väsyttää ja tekee mieli jotain hyvää. Happy day <3 

Puen päälle, jotain hassun hauskaa mitä tekee nyt just vaan mieli. Meikkaan kasvot uuteen persoonaan. Hei mähän oon vain ihminen. 

Summer 

lauantai 2. syyskuuta 2017

Welcome to my old and new life 💗

"Gife me a hug,
I miss you,
And i love you forever🦄"

Elämässä ei aina tehä oikein, itseään, ystäviään tai jopa omaa perhettä kohtaan.

En aina oo ollu hyvä, onnistunu kaikessa tai edes puolissakaan asioissa mitä oon yrittäny. Mut silti mun on pakko jaksaa mennä eteenpäin. On ollu hetkiä ja aikoja ku oon vaan halunnu pois täältä.

Musta on tuntunu etten oo tarpeeks hyvä olemaan jotain. Mietin pitkään et mitä jotain. Hyvä ystävä, tyttöystävä, avopuoliso, sisko, tytär?

En tietenkään. Miten vois olla koskaan tarpeeks hyvä. Mut jos tärkeintä ois vaan olla riittävä.

Joskus pitää satuttaa et saa jotain kauniimpaa ja puhtaampaa. Mun on pitäny satuttaa ihmisiä myös siks et ne jättää mut. Satuttaa myös siks että mua on satutettu ja siks et ne näyttää multa. Tai niiden teot näyttää samalta mitä ite oon joskus tehny.

Mä en halua katsoa vierestä, kun joku tekee samat virheet mitä mä olen joskus tehny. Se sattuu liikaa muhun.

Mä pyydän anteeksi, sillon kun koen siihen olevan aihetta. Ja myös kiitän.

Mun elämä ei oo ollu helppoa eikä todellakaan maailman kauneinta, se on sattunu, viiltäny, lyöny turpaan ja potkinu päähän. Mut silti mun on ollu pakko taistella, että oon voinu saavuttaa jotain.

Joskus halusin olla julkkis, malli, laulaja tai mitä lie paskaa.

Nyt haluan vain olla minä. Ja se millainen mä olen nyt, on vasta alku mun tarinassa ja maailmassa.

I'm little girl in my world. Welcome to my story. But remember when you broken me. I promise, u dont see me again in you life 💗  

lauantai 27. toukokuuta 2017

Löytöretkellä itseeni



"Say nothing is over
Though everything’s crazy
Be brave and trust me
It’s not a game over"

Mul on ollut tässä aikaa, sitä omaa tilaa ja aikaa. Miettiä ja ajatella mitä mä itse haluan ja mitä taas en halua. Oon saanu etsiä ne mun arvot ja asiat joita arvostan itessäni ja muissa ihmisissä. Tää matka ei tietenkään vielä ole päätöksessään vaan tää tulee olemaan koko elämän mittainen matka, mutta oon jo edessäpäin. Mitä vähemmän katson taaksepäin ja mietin mitä oisin voinu tehdä toisin, sitä parempi olo mulla on. Mä oon nyt viimein oppinu sen, et miks pitää muistella menneitä ja tehtyjä tai tekemättä jättämiä asioita, kun ei niihin jälkeenpäin voi enää vaikuttaa. Tärkeintä on se, että tekisin asiat tulevaisuudessa toisin.

Oon nyt vasta huomannu sen, että miks oon itteni kanssa niin hukassa. Miks en tiedä kuka olen, mitä haluan, mitä en halua, millainen haluaisin olla? Koska enhän mä ole koskaan pysähtyny, kuuntelemaan ja miettimään itseäni. Mä olen tähän asti tehnyt asioita muiden mielipiteiden mukaan, sen mukaan mitä muut haluaa mun tekevän tai mitä muut ei halua mun tekevän. Nyt kun sitä alkaa miettimään, että siinähän menee vain enemmän hukkaan itsensä kanssa. Koska mielipiteitä siitä miten mun pitäs elää ja millanen mun pitäis olla, on niin paljon kun mun elämäs on ihmisiä. Kaikilla on omat näkemykset ja halut siitä millainen mun pitäs olla, mut sit on niitä ihmisiä ketkä toivoo et löytäisin itseni ja olisin just se kuka mä itse haluan olla. 

Kauan kesti, et tajusin ettei sellases elämäs oo mitään järkee et elää kaikkia muita paitsi itseään varten, eikä siinä, että elää muiden mielipiteiden mukaan. Tästä lähin mä elän niinkuin mä haluan ja etsin itseni. Mul on kova halu ja into löytää se ihminen joka mä ihan oikeasti olen. Nyt oon jo vähän alkanu löytää sitä. Todellisuudessa mä olen ihminen joka rakastaa kaikkea, on innostunut kaikesta, kaikki asiat on siistiä ja mahtavaa, kaikki tuntuu hyvälle ja mahtavalle, toiset ihmiset kiinnostaa, mut ne ei vie mua mukanaan eikä vaikuta mun mielipiteisiin, enemminkin ne avartaa mun näkemyksiä ja saa uusi näkökulmia asioihin. Oikeasti olen ihminen, joka ei vihaa ketään tai mitään, joka hyväksyy melkein kaiken ja näkee asiat avarakatseisesti. Ihminen joka iloitsee toisten puolesta katkeruuden sijaan, itsevarma ja suhtautuu luottavaisin mielin tulevaan ja menneeseen. Oon oikeesti niin paljon enemmän, kun mitä nyt oon monta vuotta ollut.

No mitä sitten olen ollut nyt sen monta vuotta. Mä oon ollu katkera, mustasukkanen ja todella synkkä mielinen. En oo nähny valoa ja iloa edes siellä missä sitä oikeasti on. Mä oon ollu vihanen muille, koska oon niin vihanen ja väsyny itteeni. Mä oon haukkunu itteeni, lytänny itteeni, repiny hiuksia päästä peilinedessä, koska vihaan itseäni niin paljon. En oo arvostanu itteäni yhtään, jonka takia myös muiden ihmisten arvostus on vähentynyt. Oon ollut itsekäs ja vetänyt kehoni arville, miettimättä kuinka monta ihmistä se loppujen lopuks satuttaa. Olen ollut todella itsekäs, koska sitä se itsesä satuttaminen loppujen lopuks on. Joskus sitä on vaan niin pieninä palasina, ettei osaa ajatella että oman kehon satuttaminen satuttaa yhtä paljon niitä läheisiä joille oikeesti sun elämä on merkityksellinen. Oon ollut ihminen jota ei kiinnosta mikään, mikään ei tunnu miltään. Tää on sellanen minä, jota en oikeasti ole. Mussa on vaan ollu joku toinen ihminen, joka on eläny mun elämää sellaisena, miten en itse sitä todellakaan olisi halunnut elää. Tämä ihminen on ollut masennuksen ja ahdistuksen valtaama. 

Nyt oon päättänyt sen et alan rakentaa itseeni uudelleen. Mä suoritan löytöretkeä jonka aikana mä etsin itseni takas. Mä haluun taas olla se ihminen, josta muut sanoo et mua on helppo lähestyä. Et mus on hienointa se et oon niin ilonen aina ja niin aito. Se on se ihminen joka mä oikeasti olen ja haluankin olla. Mä en anna vastoinkäymisten enää polkea mua maahan, vaan ne nostattaa mut yhä vahvempana ylös. Mä haluun olla esimerkki muille, että vaikeista asioita pääsee eteenpäin jos vaan ite niin päättää. En todellakaan sano et tää ois helppoo, mut loppupeleis jos tääl kaikki ois aina helppoo ei täs elämäs ois oikeen mitään järkee. Vastoinkäymiset kasvattaa ja opettaa monia eriasioita. 

Silti mä oon kiitollinen kaikesta. Niistä hyvistä ja paskoista hetkistä. Ne on rakentanu musta taistelijan joka ei koskaan halua luovuttaa, joka haluu taistella tästä elämästä ja rakastaa kaikkea mitä tää elämä eteen tuo. Tää on loppujen lopuks aika siisti kokemus, mikä meille ihmisille annetaan. Elämä on kuitenkin ainutkertanen, eikä meille anneta toista sellasta.  Pienin askelin kaikki tulee kuntoon, mun pitää vaan jaksaa yrittää ja uskoa siihen et mä selviän kaikesta. Ja jonain päivänä, mä olen löytänyt itseni ja kaikki mitä oon kokenut ennen sitä on ollut sen arvosta. Ja jonain päivänä, jonain kauniina päivänä, mä rakastan myös itseäni juuri sellaisena kuin olen kaikkine hyvine ja huonoine puolineni. Mutta sen aika ei ole vielä, vaan se tapahtuu askel kerrallaan.


lauantai 14. tammikuuta 2017

Pää on kehon ulkopuolella


"Mut sä näät vaan elämän ahdistavan
tuntuu että pää on kehon ulkopuolella
ja pelkään että ihan kohta sekoan"

Katselen elämääni kehoni ulkopuolelta, tuntuu kuin en itse eläisi ollenkaan. Tuntuu kuin katsoisin vierestä kun ahdistus, pelko ja turhuus syövyttää minua sisältä. Ilo ja rohkeus ovat kaikonneet jonnekin, toivoisin niiden palaavan mahdollisimman pian. Tätä tunnetta, tätä olotilaa on jatkunut jo aivan liian pitkään, tuntuu ettei loppua näy. Jatkuu ja jatkuu vaan.

Ahdistus on tunteena voimakas, se syö sisältä ja ulkoa. Se uuvuttaa ja turruttaa tunteet ja kaikelta menee teho. Sanotaan, että sen kanssa oppii elämään. Muuta miten, siihen en itse ainakaan ole löytänyt vastausta. Tunteena se on ahdistava ja piinaava, kun sille ei näy loppua. Se tekee minusta passiivisen ja elottoman. Mikään ei kiinnosta, mikään ei tunnu pahalta eikä myöskään hyvältä. Kaikki vaan tuntuu ei miltään.

Ahdistus on hidastavaa, mun ajatukset ei kulje ja katselen vain kellon hitaasti meneviä viisareita. Ne melkein jopa pysähtyvät. Tunnen, kun sekunnit lävistävät kehoni jättäen jälkeen vain tyhjyyttä ja turhamaisuutta. Aika takkuilee ja haluaisin sen vain kulkevan eteenpäin. Tiedän, ei pitäisi tuijotella kelloa ja ajatella, että voisiko aika mennä nopeampaa, kun ei se vaan mene. Pääni elää pysähtyneisyydessä ja se tuntuu todella pelottavalta. 

Yritän saada itselleni muuta ajateltavaa ja tekemistä, mutten keksi mitään. Aivoni ovat nolla tilassa. Niihin ei jää mitään muistoja tai en saa mistään hetkistä kiinni. Tuntuu kuin olisin kadottanut itseni. Tuntuu, kuin minä en olisi tässä vaan olisin jossain muualla ja antaisin jonkun tuntemattoman ohjailla elämääni.

En löydä asioille sanoja, en löydä merkitystä oikein millekään. Olen umpikujassa ja tekisi mieli vain huutaa, että joku tulisi auttamaan. En vain jaksa ja osaa tehdä sitäkään. Kaikki tuntuu niin turhalle ja mitättömälle. Aivan kuin eläisin valveunessa joka ei pääty koskaan. Haluaisin tuntea ilon ja sen keveyden, mutta tunnen vain ahdistuksen kovana painolastina koko kehossa. Kun yhtenä hetkenä tuntuu, etten tunne sitäkään. Etten vain tuntisi mitään, vaan joku muu tuntisi ja minä vain katselisin.

En saa tästä ahdistuksesta kiinni, en saa siitä otetta. Enkä osaa edes kuvailla sitä kunnolla. Tuntuu kuin joku vain repisi sieluani pala palalta aina vaan rikkonaisemmaksi. Tahtoisin huutaa, mutten voi. Tahtoisin juosta pakoon, mutta jalat eivät kannattele. Tahtoisin, että tämä loppuisi mutten hallitse tätä.


tiistai 27. joulukuuta 2016

Vuosi sekasorrossa


VUOSI 2016 SNAPCHAT- KUVINA
"vaikeuden aikakausi"

TAMMIKUU

Vuosi alko suhteellisen hyvissä merkeissä, mitä nyt juominen oli aikalailla kuvioissa ja sen kyllä huomaa kasvoilla olevana turvotuksena. En panostanu niinkään ulkonäköön ja mielestäni näytin järkevältä krapulaisena, huomaa ettei ajatuksen juoksu ole ollut alkuvuodesta kauheen järkevää.


HELMIKUU

Sama meno jatkui melkeempä tämänkin kuukauden ajan, järkyttävää miten hauskaa voi olla alkoholin kanssa läträäminen tai niin sitä ainakin luuli...


MAALISKUU

Fiilikset alko olemaan vähän järkevämmät, mutta mättöruualta ei vältytty, pizza maistu ja niin se alkoholikin taisi vielä tällöinkin maistua. Vähän tuli kuvailtuakin ja otettua kulma pigmentoinnit ja kävin moikkaamassa vanhaa tuttua...


HUHTIKUU

Alkoholiralli nähtävästi jatkua, jotain positiivistäkin löysin elämääni aloin käymään uudella tallilla ja löysin uuden tuttavuuden. Jätskikin alkoi ottaa osaansa näihin aikoihin ja tietenkään ei saa unohtaa Antti Tuiskun keikkaa...




TOUKOKUU

Aloin ottamaan itseäni niskasta kiinni ja aloin käymään lenkeillä ja todella tykkäsin siitä.  Jätskikin maistui ja lämmin ilma houkutteli ulos ottamaan myös aurinkoa...



KESÄKUU

Juhannusta, aurinkoa ja virvokkeita, milloin energiajuomaa, lonkero ja olutta.. Jätskit maistuivat edelleen...




HEINÄKUU

Muutosten kuukausi, rakas lähti armeijaan ja se otti multa todella psyykkeen päälle... Niitä itkettyjen tuntien ja päivien määrää, tyhjyyden tunteesta puhumattakaan...



ELOKUU

Totun, en totu... Rakas oli ollut jo kuukauden armeijassa ja mun vaan oli keksittävä itselleni tekemistä ja ajanvietettä, olin sitten kavereiden kanssa, muttei se tuntunut samalta ku ei ne vaan ymmärrä sua samalla tavalla... Tai siltä se silloin tuntui, kun oli ikävä vaan sitä yhtä ja ainutta...





SYYSKUU

Rokkirailakas kuukausi, menin ja tulin ja menin taas... Jos olisin tunninkin osannut olla paikoillaan se olisi ollut mitallin arvoinen suoritus vaan ei, menojalkaa vipatti aivan hallitsemattoman liikaa... Ja rakas eläinkin poistui keskuudestamme...



LOKAKUU

Vilkkaus ja alakuloa lisäävä ahdistus ei ollut ottaa lähteäkseen vielä tässäkään kuussa... Koitin vauhdilla turruttaa ja unohtaa, että olen aivan paskana... 
"Kiirehdi kiirehdi, ettei aivot ehtis liikaa ahdistumaan..."




MARRASKUU

Ystävyyttä, vaatteita, rakkautta sarjaan ja tatuointia... Asiarikas kuukausi, tunsin pysyväni kasassa kiitos ystävien, he saivat miunt jaksamaan, mutta silti ahdistus oli seuranain...






JOULUKUU

Rakkauden täytteinen kuukausi, mä vaan rakastan mun miestä ja mun eläimiä ja perhettä, ystäviä ja kaikkea jopa sitä etten aina oo kunnossa... Aloin myös liikkua enemmän ja löysin liikunnasta itselleni voimavaran ja tunteiden purkamiskeinon....




Vaikka vuosi 2016 ei ollu mulle mitenkään helpoimmasta päästä, jäi siitä käteen hyviäkin asioita joita voin muistella ensivuonna lämmöllä ja valitettavasti joitain asioita jäädä katumaan loppu elämäkseni, mutta virheistä oppii ja mun virheet saa nyt luvan jäädä vuoteen 2016...

Hyvää loppuvuotta 2016
 teille kaikille
 ja 
vielä parempaa 
Uutta Vuotta 2017 !
::selection { color: #FFBEFB; background: #E4E4E4; }