keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Crytime

Hei ♥

   Viimeviikosta en teille hirveesti jaksa kirjotella, koska tämän postauksen aihe on : Crytime eli itkun aika. Viimeviikolla olin koko viikon kullan luona ja oli kivaa niinkuin aina sen vieres.. Perjantaina lähdin ystäväni valaa katsomaan Kajaaniin, sieltä kuvia ette nyt valitettavasti saa ettekä muutenkaan koko viime viikolta vaan saatte mieltäni kuvaavia kuvia Weheatit: istä...
   Tosiaan lähdin puttaalta mini bussiin ei väsyttänyt ihmekumma yhtään.. Saavuimme Kaajaaniin ja se oli kyllä yllättäbän kivan näkönen paikka. Kasarmi oli valtava verrattuna Tikkakoskeen missä olen käynyt. Armeija poikia ja tyttöjä oli huomattavasti enemmän. Ne tosiaan muodosti yhen vihreen meren. Olin hieman pettynyt valaan se ei ollut niin siisti mitä olin olettanut. Mutta oli se silti ihan kivaa katottavaa mitä niitten ihmiste takaa näin. Poistulo matka meni ihan ok päin persettä mut ei siitä sen enempää pääsinpähä kulla luo takas.
   Koitti lauantai ja Sauli täytti 18, mua pelotti ihan sikana et se muuttuu ja unohtaa mut ja päätin sit nollata pääni... Joka ei tällä kertaa kannattanut. Käytiin Haapajärven Kiepissä ja siel meno oli ihan jees, tosi meikä ei pysyny paikallaa vaa ramppasi koko ajan vessassa ja tupakilla... Sit lähettii pilku jälkee pois ja mentii takas Saulille.. Sain jonku ahistus- paniikkikohtaukse täl kertaa pahimma ikinä... Olin sit nii sekasi ja ahistunu et pyysin isi ja äiti hakee mut pois sieltä..
   Ne sit haki ja olin koko matka kotii asti ihan sekasi ja oikeestaa koko päivän. Kuvittelin koko ajan kaikkee omia ja muutenki puhuin sekavia en oikee tienny mikä mua vaivas mua vaan pelotti koko ajan. Iltapäivällä Sauli sit tuli meille, olin siltiki ihan paniikis ja pelkäsin päänsisällä koko ajan kaikkee ihan ihme asioita... Nyt sitten Sauli lähti eile ja oonki siit lähtii itkeny ja pelänny koko ajan kaikkee ihan tyhmää..
   Yritän hymyillä vaikka tällä hetkel mua ei kyl iloita mikään. On niinku kaikki ilon tunteet ois kadonnu, niinku ne ois imetty musta jollain tapaa pois. Tähän kaikkeen löytyy varmaan selitys mut tätä oloa ei kyl taia vähää aikaa helpottaa mikää. Ku oiski tommonen kyltti jossain et ois pakko hymyillä vaikka kuinka sattus ja tuntus pahalta. Tietty vois varmaa muuttaa omaa ajattelu tapaa ja alkaa vaa iloitsee elämästä, mut tällä hetkellä se on mahdotonta.
   Kaikkihan me aina sanotaan: '' Voin  hyvin, kaikki on hyvin''. Mutta kuinka moni meistä valehtelee ja kaikki ei oikeestikkaan ole hyvin. Voiaan ulkoisesti näyttää et voidaan loistavasti mut sisäiseti käydään hirveetä taistelua meiän mieltä vastaan. Välillä tuntuu ku päässä ja koko kehossa ois joku pahahenki jonka takia kaikki tuntuu vaikeelta. Jostain syystä mua on nyt pelottanu ihan sairaasti se et kaikki kaatuu, kaikki hyvä mitä mul on katoaa... Pelkään et menetän Saulin, en ees tiiä mistä tää pelko tulee ku ei se oo antanu mitää syytää, joten mun on ollu pakko uskotella mun mielelle et kuvittelen kaiken koska välitän siitä enemmän ku mistään koskaan ennen. Tää ei oo ollu hirveen helppoa ku joka päivä ku heräät sama pelko tulee ekana sun mielee ja joutut taas sanoo itelles: '' Kuvittelet kaiken, kaikki on hyvin, kuvittelet kaiken''. Niin kaua, että saan itteni ees sängystä ylös.
   Haluisin jo viikonlopuks takas sen luo, koska nyt enemmän ku koskaa tarviin just sitä mun vieree. Toivon et se onnistus ja pääsen sinne... Haluun vaan jotenki se vieree ees nähä sen, en tiedä oon aika sekasin. Tää tunnemyrsky mikä nyt on ollu jo jonki aikaa päällä on aika väsyttävää, siks varmaa vaa nukun, syön, poltan tupakkaa ja katon telkkaria. Nyt sain itestäni aikaseks jopa kirjottaa tän, naurua en oo hirveesti saanu aikaseks. Jotenki eivaan naurata yhtään mikään. Mä oon aina koittanu olla kaikille muille esimerkki siitä et vaikka ois kuinka vaikeeta ni silti jaksaa hymyillä ees. Mut nyt tää kaikki on niin sekavaa ja vaikeeta.

   Mulle on ollu tnä suuri apu siitä et Tiia ja mun tärkein ystävä oikeestaa mun sisko Jertta on kuunnellu ja tukenu mua. Myös äitistä ja isistä on ollu tänään suuri apua, näitte ihmiste ja tietty Sauli takia jaksan ees jotenki yrittää mennä eteenpäin. Mut tänään tai tän päivän jälkeen se ei oo mikään maailman helpoin asia. On tietyt ihmiset ketkä lukiessaan täs tajuu mistä puhun, mut teille muille tää voi olla vaa sitä pahaa oloa ja ahistusta vaikka oikeesti tää on jtn paljon suurempaa ja pelottavampaa. En jaksa enää toitotaaa kuinka pelkään et menetän Saulin, mut sanon sen nyt viel viimise kerran koska mä nyt vaan rakastan sitä. Oon viikonlopun jälkeen viimein pystyny sanoo sen äänen ja myöntää sen itelleni et näin se on ja musta sen kuuluukin olla näin.
   Mä haluun myös puhuu teille puhuttavasta aiheesta, nuorten tavasta purkaa pahaa oloa. Mua sylettää lukee netissä siitä kuinka ihmiset puhuu: '' säälittävää, huomionhakua, teini touhua, angstausta yms''. Tuntuu niinku ne ei ees tietäs mistä ne puhuu koska ois hyvä välillä ehkä miettii sitä mikä saa ihmisen satuttamaan itseään ja sen myötä muita. Myönnän että ehkä moni ei aina tee järkevästi laittaessaan blogiinsa, ask:iin tai nettiin ylipäätään kuvia omista taistelu arvistaan. Musta se tieto ei kuullu koko maailmalla mitä teet omalle keholles. Tästäkin voidaan olla monta mieltä että onko se huomionhakua vai avunhakemista ? Vastausta en tuskin saa koskaan. Mutta pointti oli se et jokasellahan on omatapa purkaa omaa pahaa oloaan, mutta ehkä sen voisi jättää netistä pois, koska täällä kaikilla on mahdollisuus nähdä ne kuvat.. Toivon vaan kaikille jotka tätä tekee, että lopettavat ajoissa ennenkuin se on liian myöhäistä tsemppiä toivon ja annan kaikille. Pysykää vaan vahvoina.
   Joskus tulee niitä päiviä kun vaan tekis mieli jättää kaikki taakseen ja lähtee kävelemään pois. Jonnekkin kauas, ilman että kukaan voisi tulla perään. Poista fb, vaihtaa numero, hävitä kaikkien elämästä, mutta sitten alan miettimään:
Mul on elämäs,
kaikkii ihanii,
kaikkii tärkeit,

ihmisii,
ystävii,
perhe,

kaikkee sellasta,
mistä en haluu luopuu,

enmä voi,
lähtee,
niiden luota,

koska välitän,
niin paljon,
liikaakin.
Tossa ihan pari syytä mut suurta syytä minkä takia en lähde, koskaan. Aina on parempi ratkaisu kuin lähteä, aina on edes joku joka välittää. Mä oon oppinu: '' Joskus on parempi lähteä kuin jäädä, osaten palata takaisin''. Jos lähtisin en koskaan lopullisesti, haluun aina takas jos jonnekkin lähden. Mut mäki oon ihminen joka hetkeks tarvii happee ja aikaa miettiä omaa itseään ja kun tästä omasta itestään saa taas vähän selvää, voin palata takaisin.

   Välillä ei jaksa kun ihmisit kysyy: '' ootko ilonen, onko kaikki hyvin''. Koska en tykkää valehdella, välillä tuntuu siltä et vois peittää kaiken ihan vaan sen takia ettei muihin satu ja ettei ne alkas miettii liikaa. Mut joskus meen ite kertoo ettei mul oo kaikki hyvin, se on joskus vaan parempi sanoo ääneen ni ihmiset osaa auttaa paremmin. Yritän joskus hymyillä ja esittää ihmisille ettei mua pelota ja et oon ilonen ja kaikki on hyvin vaikka todellisuudessa pelkään ihan sairaasti, en oo ilonen vaan surullinen ja kaikki ei todellakaan ole hyvin.. Mut sitten herään ja tajuan että on väärin valehella muille ja myös itselleen. Toivon että muutkin joskus osaisit puhua ja välilllä paikka itkeäkkin jos on sellanen olo. Ei ihmisen tartte aina hymyillä ja jaksaa joskus voi olla pahaki olla ei se rikos ole.
   Itkun aika tulee varmaan siitä et oon itkeny koko viikon ja mua ei todellaakaan hävetä myöntää sitä koska mitä hävettävää siinä on jos silmistä tulee vettä? Ei mitään, se on kyllä helpottanut koska tänään ei oo itkettäny vielä yhtään. Mun neuvo on se et sillo pitää itkettää ku itkettää mitä sitä peittämään ja musta ihminen saa itkee siellä missä se ite haluaa sen ei tarvii itkee yksin, jos alkaa vaikka itkettää ku ajaa auto niin itke, jos itkettää ku on kaupassa niin itke, koulussa itke, ihan missä vaan saa itkeä sitä ei kiellä kukaan. Ja jos joku nauraa sille että joku itkee niin kysynpähän vaan: '' minkä takia? '' Musta kellään ei oo oikeutta nauraa sille jos joku toinen itkee koska jokasella on oikeus purkaa pahaa oloa.
    Itkeminen ei aina tarkoita sitä että on surullinen joskus itkee vaikka on hyväkin olla sitä itkeekin juuri sen takia kun on niin hyvä olla. En ymmärrä kuka keksi sen  että nauraminen tarkoittaa iloa ja itku surua koska miksei se voi olla toisinkin päin. Miksei voisi nauraa jos on paha olla ja itkeä kun on iloinen?
   Elämä ei aina tunnu ihan paratiisiltä, mutta eikö siitä voisi tehdä sellaista. Aloittaisi iloitsemisen vaikka ihan pienistä asioista. Ensiksi vaikka siitä että aamulla heräsi, sai vaatteet päälle, sai ruokaa ja vettä näki tämän päivän uuden päivän. Nämä kirjoitukset on myös opetusta minulle ja koitan näistä saada edes vähän paremman mielen ja yritän myös saada teille lukijoille.

   Iloitsisinko huomenna vaikka siitä että: '' I'm alive''. Niinkuin Celine Dion lauloi. No sen näkee huomenmna nyt hei hei kaikki hupsut ♥

By : ELISH ♥

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

::selection { color: #FFBEFB; background: #E4E4E4; }