keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Life, is life

Hei ♥

   Taas reilu kuukauden tauon jälkeen saan itsestäni sen verran irti, että kirjoitan teille. En kirjoita postausta mitä olen viime päivinä tehnyt, tietenkin mitä sen sijaan en ole tehnyt kerron. Viimeisen kuukauden ajan on taas mennyt aikalailla usvassa tai tyhjiössä. Kirjoitan teille avoimesti nyt siitä mistä olen jo pitkään halunnut teille puhua ja kertoa. Eli masennuksesta ja ahdistuksesta.
   Kaikki me varmaan tiedämme mikä on masennus ja ahdistus ? Joten niistä en teille ala puhumaan paitsi millaista se minulla on. Monet ihmiset ajattelevat ettei ihminen ole masentunut jos pystyy hymyilemään, käymääm kaupassa yms suoriutuu päivän perus asioista. En ymmärrä miksi ihmiset ajattelevat näin, koska masennusta on lievempää ja pahempaa. Toiset tosiaan eivät pääse edes ylös sängystä vaan makaavat siellä päivät, joku käyttää häntä/ heitä vessassa, syöttää heidät, käy heidän puolestaan kaupassa ja pitää heille seuraa. Mutta on myös ihmisiä jotka ovat masentuneita mutta pystyvät silti tekemään asioita. Masennusta voi olla myös vain tiettynä vuodenaikana esim. syksyllä. Masennusta on niin monenlaista.

No kerron nyt teille siitä millaista minun masennus ja ahdistuneisuus on. Ja ei en ole itse diagnosoinut itseäni vaan ihan lääkärillä ja psykologilla on tullut käytyä moneen eri otetteeseen. Minun masennus ja ahdistuneisuus on alkanut jo 6-7lk. Suuret muutokset elämässä silloin ja ennen sitä. Se on ollut lievempää, mutta vuosi vuodelta se tuntuu pahentuvan. Monet saattavat ajatella, että teeskentelen että kuvittelen kaiken tai että olen vain heittäytynyt tähän oloon, mutta jos olisin tehnyt niin en kirjoittaisi teille kuinka vaikeaa tämä loppujen lopuksi on. 

Ei ole helppoa kun toisinaan uni ei tule ja se on vaikuttanut yläasteella ja vielä pahemmin ammattikoulussa heräämiseen ja kouluun lähtemiseen. Toisinaan yöt on mennyt itkien tai vain miettien ja murehtien milloin mitäkin. Milloin sitä mitä omassa elämässä on tapahtunut ja mitä tulee tapahtumaan. Mitä muiden elämässä on tapahtunut ja mitä tulee tapahtumaan. Mitä maailmassa tapahtuu ja tulee tapahtumaan. 
   Toisinaan saan ihmisten aikaan unta mutta heräilen öisin: milloin siihen, että painajainen loppuu, milloin ihan muuten vaan. Toisinaan saan nukuttua yön ihan moitteettomasti, mutta silti aamulla en saa itsestäni kiinni ja lähtisin kouluun. Toisinaan väsymys on osa jokapäiväistä elämääni, nukuin sitten yöllä tai en. 
   Kaikkihan me tiedämme, että väsymykseen voi olla monia syitä: huonosti nukuttu yö, kova stressi, huonot ruokailutottumukset, vitamiinin puute tai sitten vain masennus. En nyt pistä unettomuutta masennuksen piikkiin. Söin jonkin aikaa myös unilääkkeitä, mutta koska huomasin jääväni niihin koukkuun päätin lopettaa. En vain halunnut oppia nukkumaan lääkkeiden avulla. Koin niistä olevan minulle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Ruokailutottumukseni ovat myös nykyisin koituneet minulle ongelmaksi. En osaa luopua roskaruuasta, haluan heseen, pizzalle tai rillille mässäämään rasvaista ja epäterveellistä ruokaa. Tämä on huono elämäntapa niin terveyden kuin rahankin takia. Ruoka vaikuttaa myös todella paljon hyvinvointiin. Miten voisin olla onnellinen kun syön kuin sika, minkä vuoksi näläntunnekkin on jatkuvaa. Olen koittanut ottaa itseäni niskasta kiinni ja lopettaa tämän, siinä onnistumatta.

Jos seuraavaksi aiheeseen koulu. Hmm olenko ollut koulussa, mietitääs en.. Jotenkin sinne lähteminen on totdella vaikeaa. Ajattelen joka ilta, huomenna menen. Aivan varmasti menen. Mutta kun aamulla herään laitan silmät kiinni ja jatkan nukkumista. Jos taas menen kouluun siellä pysyminen on todella vastenmielistä ja ahdistavaa. Kaikki se ihmismäärä mikä siellä on, tiedän kukaan ei katso minua eikä se siinä ongelma olekkaan vaan se että niitä ihmisiä vain on siellä. 
   Monta samannäköistä nuorta jotka vaikuttavat onnellisilta, nauravat ja hymyilevät... Pakko päästä pois sieltä. Kaikilla on hienoja vaatteita, kaikki on sopusuhtaisi tai laihoja, kaikilla on pitkät kauniit hiukset ja kaikki ovat muutenkin kauniita. Ei minusta tunnu tai ole koskaan tuntunut että kuuluisin sinne. 
   Muutenkin kun astuu edes kouluun tuntuu niinkuin suuri paine valtaisi minut, pitäisi tehdä sitä ja tätä. Pitäisi valmistua. Pitäisi olla aktiivinen ja tehdä hommia hommia. Se paine jotenkin tuntuu niin valtavan ahdistavalta etten vain pysty siihen. Tai sitten edes ajatus siitä kun olet yksin koulussa ja tulee se niin ihana tunti kuin ruokatunti ja pitäisi mennä yksin syömään, ei ikiniä, tule onnistumaan. Sinne isoon saliin syömään kaikkien nähden ja vielä yksin, EI ! 
   En vain pysty suoriutumaan tietyistä asioista yksin, se ei vaan onnistu. Olen ainut meidän luokalta, (siis nyt olen nelosvuodella, eli muut paitsi 2-3henkilöä on jo valmistunut) joka ei pystynyt eikä pysty menemään toppiin YKSIN. Minulla on suuri ongelma mennä töihin ainakin tällä alalla koska en osaa alan asioita, enkä pysty menemään töihin jossa on tuntemattomia ihmisiä jotka osaavat kyseisen asia, vaikka tiedän ettei topin idea ole osata vaan harjoitella niin silti ahdistus mikä minulla on koko asiaan on aivan valtava. Olen itse jo sisäistänyt asian ettei minusta ole toppiin, niin se helpoittaa asiaa jonkin verran. Mutta siinä hieman koulusta.

Tiedättekö sen tunteen kun mieliala vaihtelee toisinaan päivänaikan sen viisisataa kertaa ja toisinaan monta viikkoa menee hyvällä fiiliksella ja sitten taas monta viikkoa aivan päälaelleen. Joskus tuntuu kuin missään ei olisi mitään järkeä, kuin kaikki mitä tekee on turhaa tai kaikki mitä tulisi tekemään on turhaa. Toisinaan tuntuu kuin seisoisi tyhjän päällä, kun mikään ei tunnu miltään, ei suru, ei ilo eikä yhtään mikään. 
   Ruoka ei maistu miltään, mikään ei näytä miltään kaikki näyttää ja tuntuu tyhjältä. Se tunne kun valtaa koko kehon ja pään. Toisinaan tuntuu todella levolliselta, kuin aika olisi pysähtynyt, kuin itsekkin olisi pysähtynyt ja jäänyt jonnekkin. Tuijottaa vain tyhjiä seiniä, kyynel silmäkulmassa, muttei silti tunne mitään muuta kuin lepoa. Haluaa vain olla, olla ja olla. Tekemättä yhtikäs mitään.           
   Toisinaan tuntee suurta vihaa, tekee mieli vain huutaa, itkeä, hakata ja potkia seiniä. Tuntee vihaa muttei tiedä miksi saatika ketä kohtaan; itseäänkö? Se on toisinaan todella vaikeaa kun miljoona eri tunnetta valtaa pään: tuska, kipu, ahdistus, tyhjyys, pelko, raivo ja kaipuu. Tunteet ovat sikinsokin päässä eivätkä ne tiedä miten ne tulisivat sieltä ulos, etkä oikein itsekkään tiedä miten ne sieltä saisit ulos. Ei auta itku, ei kirjoittaminen, ei itsensä satuttaminen, ei musiikkii, ei puhuminen, ei syöminen, ei ulos lähteminen siihen ei vaan auta mikään paitsi aika ja aika.

Päätösten teko on minulle todella suuri ongelma, jos joku kysyy mitä tehdään en osaa sanoa mitään, jos joku pyytää minua valitsemaan minne menemme syömään en pysty siihen, jos haluamme poikaystäväni tai kenen tahansa muun kanssa katsoa leffaa on minun todella vaikea päättää minkä leffan katsoisimme. Olen myös todella huono kun minulta kysytään tehdäänkö näin vai näin en osaa sanoa muuta kuin: " en tiedä, ihan sama, päätä sinä". Päätökset ei ei, pelkkä sanakin tekee minut hulluksi.
    Minun on vaikeuksia aloittaa asioita ja luopua asioista. En osaa aloittaa harrastuksia ja vaikka aloittaisinkin lopetan ne koska minua alkaa ahdistaa. Minun on myös vaikea luopua asioista. Pelkään menettämistä yli kaiken, pelkään että kaikki minulle tärkeä katoaa yhtäkkiä enkä saa sitö enää takaisin. Elän joka päivä pelon vallassa, se jotenkin saa minusta vallan, pelkään niin monia asioita etten tiedä miten selviäisin niistä yksin. Pelkään mm: pimeää, nukkumista, ikkunoita pimeällä, yhtäkkäisiä ääniä, humalaisia ihmisiä, pimeitä katuja, kauppojen kassoja, yleisiä vessoja jne. Silti pelko kaikissa asioissa ei ole niin kova etten pystyisi kohtaamaan sitä.
    
Vaikeuksia on ollut myös monen vuoden ajan itsetuhoisuuden kanssa. Monien mielestä on säälin-/ huomionhakua koko touhu, mutta onko se sitä todellisuudessa? Eiköhän ihmiset keksisi vähemmän kivuliaita tapoja kerjätä huomiota kuin vetämällä kehoa auki milloin milläkin teräesineellä. Tottakai jokaisella on mielipiteensä, mutta sitä voisi ehkä miettiä kenelle sen mielipiteensä ilmaiseee ja millä tavalla. Vai mitä olette mieltä siitä, että olen itse viillellyt itesäni ja puhunut asiasta päihde- ja mielenterveyslääkärin kanssa ja hän sanoo minulle näin: '' Eikös se ole vähän niinku huomionhakua''. Ei ihmiselle jonka mielenterveys on muutenkin vaakalaudalla kannata sanoa mitään herjaavaa. Koska et koskaan voi tietää mitä hän seuraavaksi tekee. 
   Mielestäni on myös todella inhottavaa, että jotkin ajattelevat viiltelijöitä että he satuttavat myös muita. Voihan näinkin tietenkin varmaan olla, mutta omasta mielestäni suurin osa viiltelijöistä kyllä koskaa itselleen jotain, tai poistaa pahaa oloa, tai yrittää puhdistaa itseään tai mitä tahansa on niin monia syitä miksi kukakin viiltelee, mutta ei se automaattisesti sano sitä että he tekevät toisille samallalailla. 
   Olen itse ollut nyt puolivuotta ns. kuivilla ja voin teille suoraan kertoa ettei se ole ollut helppoa. Mutta se on tuntunut oikealta, en tiedä mikä sai minut luopumaan siitä oliko se joku ihminen kenet pelkäsin menettäväni jos jatkan, halusinko olla esimerkki muille vai ajattelinko tulevaisuutta, sillä ei ole niin väliä. Enemmän väliä on sillä että olen pystynyt siihen, en voi luvata koskaan ettenkö enää ikinä tee niin, mutta teen parhaani joka päivä kun taisten tätä asiaa vastaan ja se riittää minulle, elää hetkessä ja päivä kerrallaan ja olla ylpeä itsestään jokaisen päivän jälkeen kun on pystynyt olemaan erossa kehostaan.

Vaikka olen masentunut, vaikka välillä on vaikeaa. Koitan silti mennä eteenpäin koitan silti hymyillä ja taistella. Aina ei tietenkään hymyilytä ja itkeäkkin saa. Muiden ihmisten tuesta on suuri apua, myös perhe ja eläimet saavat minut jaksamaan itseni kanssa. Helppoa en sano tämän olevan, mutta silti olen tässä nyt mutta en voi koskaan sanoa varmaksi olenko huomenna. Toivon olevani, mutta koskaan ei voi tietää.

Monille on vaikeaa puhua ja kertoa asioita elämästään. Minulle se on jotenkin aina ollut helppoa. Mutta nyt en enää jotenkin jaksa, en jaksa kaataa kaikkea paskaa aina ystävien niskaan. Tästä lähin puhun vain harvoille ja valituille silloin kun paha olo tulee. Voisin alkaa kirjoittaa vaikka tänne blogiin? Vai mitä olette siitä mieltä. 
   Olen monesti miettinyt miksi häpesin itseäni, miksi häpesin että olen masentunut, miksi häpesin etten kykene kaikkeen mihin muut, miksi häpesin etten ole ehkä yhtä vahva kuin muut, miksi häpesin että olen herkkä miken voisi itkeä missä vain sillon kuin siltä tuntuu mitä väliä vaikka muut katsoisivat, miksi häpesin arpiani kädessäni. 
   Olen hävennyt liian monta asiaa elämässäni mutta täst edes en aido hävetä mitään, vaan olen juuri sellainen kuin olen. Miksi pitäisi peitellä jos kaikki ei oikeasti ole hyvin, ketä varten täällä pitäisi esittää jotain muuta kuin on? Ei ketään. Haluan jatkossa puhua ja näyttää tunteeni teille kaikille juuri sellaisena kuin ne pääni sisällä ovat, miski niitä peittämään.

Paljon olisi vielä asioita pään sisällä, mutta kuten sanoin jokaista tunnetta ei aina saa ulos ja tämäkin oli jo aika vaikeaa. En tiedä ymmärrättekö puoliakaan mitä tässä lukee, mutta toivotaan näin. Haluun antaa ison halin kaikille jotka kamppailee omaa mieltä vastaan päivittäin ♥ 
   Mutta lisää aiheesta minun masennus ja ahdistuneisuus tulee myöhemmin kun saan taas ajatukset ja tunteet sanoiksi. Kiitos ja heipat tältä erää. ♥
 
Ps. Hymyillä voi vaikka masennus olisikin

By: ELISH ♥

4 kommenttia:

::selection { color: #FFBEFB; background: #E4E4E4; }