tiistai 16. helmikuuta 2016

Kuka minua katsoo peilistä


 Kun sä tunnet ettei sun sisällä ole mitään, kun susta tuntuu ettet sä ole mitään.

Pitkään on pohdiskeltu itseä ja sitä kuka minä oikeasti olen. Mitä minä oikeasti haluan ja kuka edes oikeasti haluan olla. En vieläkään ole löytänyt vastauksia, mutta tästä alkaa taas uusi ja pitkä tie, joka minun on kuljettava löytääkseni vastauksia suuriin kysymyksiin ja mietteisiin. 

Tänään mä vaan istun ja kelaan tätä kaikkea, katson itseäni ja mietin sieluani. Ja huomaan taas olevani eksyksissä itsessäni. Tai kuka minä edes oikeasti olen ? Tuntuu, kuin olisin haamu. Joka kulkee ihmisten ja seinien läpi. Ilman, että kukaan edes huomaisi. 

Ainut asia mitä tähän mennessä olen itsestäni tajunnut on se, etten ole masentunut. Olen vain jotain aivan muuta ja se jokin, voi muille kuulostaa pienelle. Mutta voinen kai kertoa, se on todella suurta ja vaikeampaa, kuin mitä ulosanti saattaa vaikuttaa. Nimittäin tänään puhutaan itseluottamuksesta. 

Kun sun luotto ittees vaan romahtaa, siihen et kelpaat just tollasena mitä sä olet. Sun ei tarvii olla niinkuin muut, sun ei tarvii olla niinku ykskään tääl vaan sä voit olla just sä. Ja se riittää sulle, väliä riitätkö muille, mut et riittäisit edes itselles. Ja tärkeintä olisikin juuri se, että sä riität itselles. Itsessäsihän sä tätä elämää suurimmaks osaks elät, sun kehossa ja sun päässä. 

On vaikee kivuta taas sadannen tuhannen kerran ylös. Kun sä vaan itket ja huudat et haluut löytää itses, mut tajuut et se ei tapahu sekunteis, eikä edes päivis vaan se vie aikaa. Eikä kukaan, ei kukaan voi kertoa sulle milloin: milloin löydät kadotetun itses ja millon löydät sun kadotetun itseluottamuksen. 

Mä kerään itseni peilin eteen, mä katson peilistä heijastuvaa kuvajaista. Mutta moni asia on muuttunut. En hymyile, kun näen sen. En katso sitä sanoen: olen ylpeä itsestäni. En näe sitä varmuutta, minkä näin vuosia sitten. Ja mikä pahinta, en edes tunnista sitä hahmoa joka peilistä katsoo minua takaisin. Näen vain epäonnistuneen, rähjääntyneen, kyvyttömän, avuttoman ja säälittävän, rikkinäisen naisen alun. Hän katsoo minua takaisin epävarmasti, väsyneenä, katse lasittuneena ja kadonneena sieluna. 

Itseluottamuksen kadottaminen on ihmistä heikentävää. Se, ettei luota itseesi missään asiassa, et koe että voisit onnistua yhtään missään, se vaikuttaa arkeen ja elämässä selviytymiseen todella voimakkaasti. Voimakkaammin, kuin mitä koskaan olisi uskonut. Pelkona epäonnistumiseen, toivon rippeet, että olisi jossain hyvä ja riittävä ovat kivitetty. 

Joidenkin mielestä itseluottamus tulee takaisin, jos vain itse haluaa. Sinunhan täytyy vain tsempata, niinhän se takaisin tulee. Mutta karu faktahan on se, ettei se ole noin helppoa. Jos olet tullut haukutuksi, arvostelluksi ja on annettu ymmärtää, että kaikki mitä teet ei siltikään riitä. On turha luulla, että voi olla itsevarma vaan jos itse niin haluaa. Miten ihminen joka ei arvosta itseään, eikä luota itseensä missään asioissa voisi vain päättää, että on hyvä ja onnistuu asioissa. Tiedän, että vaatiihan se omaakin tahtoa, mutta siihen vaaditaan niin paljon muutakin. 

Haluan jatkossa tulla jakamaan enemmän syviä pohdiskeluja täällä blogissani, koska olen kokenut sen hyväksi ja tunnen oloni kirjoittaessa paremmaksi. Tavallaan tunnen olemassa olon tunnetta. 




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

::selection { color: #FFBEFB; background: #E4E4E4; }