tiistai 5. syyskuuta 2017

New morning, new chance

" Nukkunut en mä lain,
silti haaveissain kuljit"

Kesä meni siivellä. Kaiken piti olla kaunista ja mahtavaa. Tarina hajosi kuin palapeli. En kokoa sitä enään uudelleen. Mä aloitan uuden elämän ja rakennan itseni uudelleen. Helppo tästä ei tule, mutta voimalla mä teen sen ja pystyn tähän. Joskus on fiilis et tekis mieli huutaa ja pitkää kaikki ulos mun päästä, mut en voi tehdä niin hetkessä. 

Tänään oon hereillä ja unessa, mutta se ei haittaa. Nothing is nothing. Mä matkaan läpi usvaisen kaupungin, tunnen tuoksun tutun? Ja paskat. Mitä mä taas selitän. En tiedä oikein itsekään. Mua lagittaa, väsyttää ja tekee mieli jotain hyvää. Happy day <3 

Puen päälle, jotain hassun hauskaa mitä tekee nyt just vaan mieli. Meikkaan kasvot uuteen persoonaan. Hei mähän oon vain ihminen. 

Summer 

lauantai 2. syyskuuta 2017

Welcome to my old and new life 💗

"Gife me a hug,
I miss you,
And i love you forever🦄"

Elämässä ei aina tehä oikein, itseään, ystäviään tai jopa omaa perhettä kohtaan.

En aina oo ollu hyvä, onnistunu kaikessa tai edes puolissakaan asioissa mitä oon yrittäny. Mut silti mun on pakko jaksaa mennä eteenpäin. On ollu hetkiä ja aikoja ku oon vaan halunnu pois täältä.

Musta on tuntunu etten oo tarpeeks hyvä olemaan jotain. Mietin pitkään et mitä jotain. Hyvä ystävä, tyttöystävä, avopuoliso, sisko, tytär?

En tietenkään. Miten vois olla koskaan tarpeeks hyvä. Mut jos tärkeintä ois vaan olla riittävä.

Joskus pitää satuttaa et saa jotain kauniimpaa ja puhtaampaa. Mun on pitäny satuttaa ihmisiä myös siks et ne jättää mut. Satuttaa myös siks että mua on satutettu ja siks et ne näyttää multa. Tai niiden teot näyttää samalta mitä ite oon joskus tehny.

Mä en halua katsoa vierestä, kun joku tekee samat virheet mitä mä olen joskus tehny. Se sattuu liikaa muhun.

Mä pyydän anteeksi, sillon kun koen siihen olevan aihetta. Ja myös kiitän.

Mun elämä ei oo ollu helppoa eikä todellakaan maailman kauneinta, se on sattunu, viiltäny, lyöny turpaan ja potkinu päähän. Mut silti mun on ollu pakko taistella, että oon voinu saavuttaa jotain.

Joskus halusin olla julkkis, malli, laulaja tai mitä lie paskaa.

Nyt haluan vain olla minä. Ja se millainen mä olen nyt, on vasta alku mun tarinassa ja maailmassa.

I'm little girl in my world. Welcome to my story. But remember when you broken me. I promise, u dont see me again in you life 💗  

lauantai 27. toukokuuta 2017

Löytöretkellä itseeni



"Say nothing is over
Though everything’s crazy
Be brave and trust me
It’s not a game over"

Mul on ollut tässä aikaa, sitä omaa tilaa ja aikaa. Miettiä ja ajatella mitä mä itse haluan ja mitä taas en halua. Oon saanu etsiä ne mun arvot ja asiat joita arvostan itessäni ja muissa ihmisissä. Tää matka ei tietenkään vielä ole päätöksessään vaan tää tulee olemaan koko elämän mittainen matka, mutta oon jo edessäpäin. Mitä vähemmän katson taaksepäin ja mietin mitä oisin voinu tehdä toisin, sitä parempi olo mulla on. Mä oon nyt viimein oppinu sen, et miks pitää muistella menneitä ja tehtyjä tai tekemättä jättämiä asioita, kun ei niihin jälkeenpäin voi enää vaikuttaa. Tärkeintä on se, että tekisin asiat tulevaisuudessa toisin.

Oon nyt vasta huomannu sen, että miks oon itteni kanssa niin hukassa. Miks en tiedä kuka olen, mitä haluan, mitä en halua, millainen haluaisin olla? Koska enhän mä ole koskaan pysähtyny, kuuntelemaan ja miettimään itseäni. Mä olen tähän asti tehnyt asioita muiden mielipiteiden mukaan, sen mukaan mitä muut haluaa mun tekevän tai mitä muut ei halua mun tekevän. Nyt kun sitä alkaa miettimään, että siinähän menee vain enemmän hukkaan itsensä kanssa. Koska mielipiteitä siitä miten mun pitäs elää ja millanen mun pitäis olla, on niin paljon kun mun elämäs on ihmisiä. Kaikilla on omat näkemykset ja halut siitä millainen mun pitäs olla, mut sit on niitä ihmisiä ketkä toivoo et löytäisin itseni ja olisin just se kuka mä itse haluan olla. 

Kauan kesti, et tajusin ettei sellases elämäs oo mitään järkee et elää kaikkia muita paitsi itseään varten, eikä siinä, että elää muiden mielipiteiden mukaan. Tästä lähin mä elän niinkuin mä haluan ja etsin itseni. Mul on kova halu ja into löytää se ihminen joka mä ihan oikeasti olen. Nyt oon jo vähän alkanu löytää sitä. Todellisuudessa mä olen ihminen joka rakastaa kaikkea, on innostunut kaikesta, kaikki asiat on siistiä ja mahtavaa, kaikki tuntuu hyvälle ja mahtavalle, toiset ihmiset kiinnostaa, mut ne ei vie mua mukanaan eikä vaikuta mun mielipiteisiin, enemminkin ne avartaa mun näkemyksiä ja saa uusi näkökulmia asioihin. Oikeasti olen ihminen, joka ei vihaa ketään tai mitään, joka hyväksyy melkein kaiken ja näkee asiat avarakatseisesti. Ihminen joka iloitsee toisten puolesta katkeruuden sijaan, itsevarma ja suhtautuu luottavaisin mielin tulevaan ja menneeseen. Oon oikeesti niin paljon enemmän, kun mitä nyt oon monta vuotta ollut.

No mitä sitten olen ollut nyt sen monta vuotta. Mä oon ollu katkera, mustasukkanen ja todella synkkä mielinen. En oo nähny valoa ja iloa edes siellä missä sitä oikeasti on. Mä oon ollu vihanen muille, koska oon niin vihanen ja väsyny itteeni. Mä oon haukkunu itteeni, lytänny itteeni, repiny hiuksia päästä peilinedessä, koska vihaan itseäni niin paljon. En oo arvostanu itteäni yhtään, jonka takia myös muiden ihmisten arvostus on vähentynyt. Oon ollut itsekäs ja vetänyt kehoni arville, miettimättä kuinka monta ihmistä se loppujen lopuks satuttaa. Olen ollut todella itsekäs, koska sitä se itsesä satuttaminen loppujen lopuks on. Joskus sitä on vaan niin pieninä palasina, ettei osaa ajatella että oman kehon satuttaminen satuttaa yhtä paljon niitä läheisiä joille oikeesti sun elämä on merkityksellinen. Oon ollut ihminen jota ei kiinnosta mikään, mikään ei tunnu miltään. Tää on sellanen minä, jota en oikeasti ole. Mussa on vaan ollu joku toinen ihminen, joka on eläny mun elämää sellaisena, miten en itse sitä todellakaan olisi halunnut elää. Tämä ihminen on ollut masennuksen ja ahdistuksen valtaama. 

Nyt oon päättänyt sen et alan rakentaa itseeni uudelleen. Mä suoritan löytöretkeä jonka aikana mä etsin itseni takas. Mä haluun taas olla se ihminen, josta muut sanoo et mua on helppo lähestyä. Et mus on hienointa se et oon niin ilonen aina ja niin aito. Se on se ihminen joka mä oikeasti olen ja haluankin olla. Mä en anna vastoinkäymisten enää polkea mua maahan, vaan ne nostattaa mut yhä vahvempana ylös. Mä haluun olla esimerkki muille, että vaikeista asioita pääsee eteenpäin jos vaan ite niin päättää. En todellakaan sano et tää ois helppoo, mut loppupeleis jos tääl kaikki ois aina helppoo ei täs elämäs ois oikeen mitään järkee. Vastoinkäymiset kasvattaa ja opettaa monia eriasioita. 

Silti mä oon kiitollinen kaikesta. Niistä hyvistä ja paskoista hetkistä. Ne on rakentanu musta taistelijan joka ei koskaan halua luovuttaa, joka haluu taistella tästä elämästä ja rakastaa kaikkea mitä tää elämä eteen tuo. Tää on loppujen lopuks aika siisti kokemus, mikä meille ihmisille annetaan. Elämä on kuitenkin ainutkertanen, eikä meille anneta toista sellasta.  Pienin askelin kaikki tulee kuntoon, mun pitää vaan jaksaa yrittää ja uskoa siihen et mä selviän kaikesta. Ja jonain päivänä, mä olen löytänyt itseni ja kaikki mitä oon kokenut ennen sitä on ollut sen arvosta. Ja jonain päivänä, jonain kauniina päivänä, mä rakastan myös itseäni juuri sellaisena kuin olen kaikkine hyvine ja huonoine puolineni. Mutta sen aika ei ole vielä, vaan se tapahtuu askel kerrallaan.


lauantai 14. tammikuuta 2017

Pää on kehon ulkopuolella


"Mut sä näät vaan elämän ahdistavan
tuntuu että pää on kehon ulkopuolella
ja pelkään että ihan kohta sekoan"

Katselen elämääni kehoni ulkopuolelta, tuntuu kuin en itse eläisi ollenkaan. Tuntuu kuin katsoisin vierestä kun ahdistus, pelko ja turhuus syövyttää minua sisältä. Ilo ja rohkeus ovat kaikonneet jonnekin, toivoisin niiden palaavan mahdollisimman pian. Tätä tunnetta, tätä olotilaa on jatkunut jo aivan liian pitkään, tuntuu ettei loppua näy. Jatkuu ja jatkuu vaan.

Ahdistus on tunteena voimakas, se syö sisältä ja ulkoa. Se uuvuttaa ja turruttaa tunteet ja kaikelta menee teho. Sanotaan, että sen kanssa oppii elämään. Muuta miten, siihen en itse ainakaan ole löytänyt vastausta. Tunteena se on ahdistava ja piinaava, kun sille ei näy loppua. Se tekee minusta passiivisen ja elottoman. Mikään ei kiinnosta, mikään ei tunnu pahalta eikä myöskään hyvältä. Kaikki vaan tuntuu ei miltään.

Ahdistus on hidastavaa, mun ajatukset ei kulje ja katselen vain kellon hitaasti meneviä viisareita. Ne melkein jopa pysähtyvät. Tunnen, kun sekunnit lävistävät kehoni jättäen jälkeen vain tyhjyyttä ja turhamaisuutta. Aika takkuilee ja haluaisin sen vain kulkevan eteenpäin. Tiedän, ei pitäisi tuijotella kelloa ja ajatella, että voisiko aika mennä nopeampaa, kun ei se vaan mene. Pääni elää pysähtyneisyydessä ja se tuntuu todella pelottavalta. 

Yritän saada itselleni muuta ajateltavaa ja tekemistä, mutten keksi mitään. Aivoni ovat nolla tilassa. Niihin ei jää mitään muistoja tai en saa mistään hetkistä kiinni. Tuntuu kuin olisin kadottanut itseni. Tuntuu, kuin minä en olisi tässä vaan olisin jossain muualla ja antaisin jonkun tuntemattoman ohjailla elämääni.

En löydä asioille sanoja, en löydä merkitystä oikein millekään. Olen umpikujassa ja tekisi mieli vain huutaa, että joku tulisi auttamaan. En vain jaksa ja osaa tehdä sitäkään. Kaikki tuntuu niin turhalle ja mitättömälle. Aivan kuin eläisin valveunessa joka ei pääty koskaan. Haluaisin tuntea ilon ja sen keveyden, mutta tunnen vain ahdistuksen kovana painolastina koko kehossa. Kun yhtenä hetkenä tuntuu, etten tunne sitäkään. Etten vain tuntisi mitään, vaan joku muu tuntisi ja minä vain katselisin.

En saa tästä ahdistuksesta kiinni, en saa siitä otetta. Enkä osaa edes kuvailla sitä kunnolla. Tuntuu kuin joku vain repisi sieluani pala palalta aina vaan rikkonaisemmaksi. Tahtoisin huutaa, mutten voi. Tahtoisin juosta pakoon, mutta jalat eivät kannattele. Tahtoisin, että tämä loppuisi mutten hallitse tätä.


::selection { color: #FFBEFB; background: #E4E4E4; }