lauantai 14. tammikuuta 2017

Pää on kehon ulkopuolella


"Mut sä näät vaan elämän ahdistavan
tuntuu että pää on kehon ulkopuolella
ja pelkään että ihan kohta sekoan"

Katselen elämääni kehoni ulkopuolelta, tuntuu kuin en itse eläisi ollenkaan. Tuntuu kuin katsoisin vierestä kun ahdistus, pelko ja turhuus syövyttää minua sisältä. Ilo ja rohkeus ovat kaikonneet jonnekin, toivoisin niiden palaavan mahdollisimman pian. Tätä tunnetta, tätä olotilaa on jatkunut jo aivan liian pitkään, tuntuu ettei loppua näy. Jatkuu ja jatkuu vaan.

Ahdistus on tunteena voimakas, se syö sisältä ja ulkoa. Se uuvuttaa ja turruttaa tunteet ja kaikelta menee teho. Sanotaan, että sen kanssa oppii elämään. Muuta miten, siihen en itse ainakaan ole löytänyt vastausta. Tunteena se on ahdistava ja piinaava, kun sille ei näy loppua. Se tekee minusta passiivisen ja elottoman. Mikään ei kiinnosta, mikään ei tunnu pahalta eikä myöskään hyvältä. Kaikki vaan tuntuu ei miltään.

Ahdistus on hidastavaa, mun ajatukset ei kulje ja katselen vain kellon hitaasti meneviä viisareita. Ne melkein jopa pysähtyvät. Tunnen, kun sekunnit lävistävät kehoni jättäen jälkeen vain tyhjyyttä ja turhamaisuutta. Aika takkuilee ja haluaisin sen vain kulkevan eteenpäin. Tiedän, ei pitäisi tuijotella kelloa ja ajatella, että voisiko aika mennä nopeampaa, kun ei se vaan mene. Pääni elää pysähtyneisyydessä ja se tuntuu todella pelottavalta. 

Yritän saada itselleni muuta ajateltavaa ja tekemistä, mutten keksi mitään. Aivoni ovat nolla tilassa. Niihin ei jää mitään muistoja tai en saa mistään hetkistä kiinni. Tuntuu kuin olisin kadottanut itseni. Tuntuu, kuin minä en olisi tässä vaan olisin jossain muualla ja antaisin jonkun tuntemattoman ohjailla elämääni.

En löydä asioille sanoja, en löydä merkitystä oikein millekään. Olen umpikujassa ja tekisi mieli vain huutaa, että joku tulisi auttamaan. En vain jaksa ja osaa tehdä sitäkään. Kaikki tuntuu niin turhalle ja mitättömälle. Aivan kuin eläisin valveunessa joka ei pääty koskaan. Haluaisin tuntea ilon ja sen keveyden, mutta tunnen vain ahdistuksen kovana painolastina koko kehossa. Kun yhtenä hetkenä tuntuu, etten tunne sitäkään. Etten vain tuntisi mitään, vaan joku muu tuntisi ja minä vain katselisin.

En saa tästä ahdistuksesta kiinni, en saa siitä otetta. Enkä osaa edes kuvailla sitä kunnolla. Tuntuu kuin joku vain repisi sieluani pala palalta aina vaan rikkonaisemmaksi. Tahtoisin huutaa, mutten voi. Tahtoisin juosta pakoon, mutta jalat eivät kannattele. Tahtoisin, että tämä loppuisi mutten hallitse tätä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

::selection { color: #FFBEFB; background: #E4E4E4; }