lauantai 24. helmikuuta 2018

Missä oon nyt



Mut oikeesti vaan viinassa ja jossain paskas
Mut siitä puhuminen ei oo viisasta
Tajusin et koko ajan kuljen unissani

Siitä on kauan, istun yksin. Kerrankin, todella olen yksin. Mitä eniten pelkäsin, mennessäni pimeeän ajattelin:” Kun lähden tuonne, palaanko takaisin tai onko vastassani valo. Se valo jota me kaikki täällä kai etsitään.

Olin yksin, pelkäsin. Se ei tuntunut normaalille, se ei tuntunut hyvälle. Tuntui kuin joku, muttet tiedä kuka. Repisi sinusta irti, sen kaikkein rakkaiman ja kallisarvoisiman muiston. Se vain tulisi ja ottaisi sen pois. Ilman sana: ”kyllä”.

Silloin jäljelle ei jää mitään. Ei toivoa elämästä jolloin olisi uskoa elämään, rakkautteen. Ilman rakkautta, ei ole elämään. Ja ilman elämää, on vain paikka josta kukaan ei oikeasti tiedä. Ei meillä ole valtuutta ja viisautta, että tietäisimme kuka joutuu helvettiin, kenelle aukeaa rauhan portit taivaaseen, kuka jää toiseen todellisuuteen elämään varjona ihmisten rinnalla. Ja kuka on se, kenelle koittaa pimeys, tyhjä tila jossa  ei ole mitään tai ketään, ei edes itse häntä joka sinne joutuu.

Olen pitkään pohtinut, mikä oikein mikä väärin. Mikä väärin ja oikein muille ja mikä vain minulle itselleni. Pohtiminen alkaa väsyttää ja tuntua turhalta, koska en todellakaan tiedä vastausta. 

Päätin kuitenkin, etten lakkaa pohtimasta. Uskon ja toivon, että löydän vielä vastauksen. Löydän myös sen oikean tien mitä kulkea. Mitä juuri minun tulisi kulkea, eikä kenenkään muun.


Miks tänne synnytiin? Miks tänne tultiin? Mitä tääl pitäis tehtä? Ja miksi? Miksi täältä kuuluu lähteä? Miks se on se isoin asia mitä täällä pelätään? Nää kysymykset kai turhii,  näihi vastaus tuskin, koskaan tullaan löytämään. Mut toivoa kai aina saa.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

::selection { color: #FFBEFB; background: #E4E4E4; }